Uutena vuotena meille meinas tulla pientä kriisiä, mutta se saatin selvitettyä seuraavana aamuna. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Loman lopussa mies oli viemässä mua juna-asemalle kun se tarttu mua kädestä kiinni. Se sano: "On mennyt niin loistavasti nää kolme viikkoa kun ollaan oltu yhdessä, että ihan tosissani sanon, että haluun muuttaa sun kanssa yhteen." Mä siinä pienen kyyneleen tirautin onnesta. Tämä mies haluaa mut, vaikka se on nähny mun rumimman puolen, mitä en ikinä ole edes itse itsestäni aiemmin tiennyt.

Ja voin kertoa, että seuraava tauko meidän näkemisessä, joka kesti 2 viikkoa, tuntui normaalia kamalammalle. Loman aikana mä olin tottunut toisen hyvänyön suudelmaan illalla nukkumaan mennessä ja hyvän huomenen suudelmaan aamulla herätessä. Mä olin tottunut toisen hengitykseen, kun nukuttiin lusikassa ja toisen harjaamaan mun hiuksia saunan jälkeen. Ja kun tämä mun unelmien mies sanoi mulle tämän kolmen viikon jälkeen noin kauniita sanoja, mä en olis kestäny eroa hetkeäkään.

Oli turhauttavaa yrittää keskittyä koulutehtäviin, kun ikävä toisen luo kolkutti takaraivossa taukoamatta. Vähän eroahdistusta yritettiin helpottaa katselemalla kämppiä. Mä selvitin mun opiskelujen loppukevään ja koko loppuvuoden aikataulua ja tajusin, että mun kurssit päättyy jo helmi-maaliskuun vaihteeseen(!!!).

Mies oli mun luona viime viikonloppuna ja sunnuntaina darramöllötettin mun sohvalla ja alettiin ajan kuluks kattoo kämppiä. Me löydettiin se! Meidän yhteinen koti! Mies soitti siitä samantien sen kämpän vuokraisännälle. Ne sopi näytön keskenään. Ja kun Mies sitten eilen kävi sen kämpän katsomassa, se soitti mulle sen jälkeen maailman onnellisimpana: "Se on niiin meidän koti!"

Avaimet käteen viikolla 9.

Voiko nainen olla enempää onnellinen? Mun unelma, mitä oon unelmoinut siitä lähtien, ku mä Mieheen viime kesänä tutustuin, on toteutumassa! Hyvänyön -puhelut muuttuu hyvänyön suudelmiksi, joka iltaisiksi. Ja aamuisin saan herätä tuijottamaan mun rakkaani ruskeita silmiä. Voisin harkita jopa ryhtyväni aamuihmiseksi sen takia, että voisin katsella mun Miestä enemmän.

Mä oon NIIIIN fiiliksissä, etten malttais pysyä housuissani ollenkaan. Mulla on tulossa niin upea ja muutosten täyteinen kevät, että ihan pyörryttää ja vatsaa pistelee.

Tällä hetkellä mä olen NIIIIN onnellinen <3

Samaan aikaan, kun mä katsoin sitä arvosanaa, mä puhuin Miehen kanssa puhelimessa. Kun mä huudahdin että: "Läpi meni!", ei kumpikaan osannu sen jälkeen sanoa muuta kuin: "Mahtavaa! Mahtavaa! Mahtavaa!" -sanoja toistellen. Me molemmat oltiin ihan sanattomia ja hetken hiljaisuuden jälkeen mä osasin jo sanoa jotain muutakin: "Rakas, meillä on tulevaisuus".

Niin, meillä on tulevaisuus! Huomasin Miehen äänensävystä helpotuksen huokauksen. Vaikka se ei itse mulle asiasta ääneen ole maininnut, niin siitä huokauksesta huokui paljon sanomattomia sanoja. Huokauksen syistä on olemassa kaksi vaihtoehtoa: 1. Joko Mies on rehellisesti helpottunut, että me voidaan puhua yhteisestä tulevaisuudesta nyt varmemmin ääneen, tai 2. Mies on kauhuissaan.

Se asia on ainakin varma, että on aika nostaa kissaa pöydälle ja pikkuhiljaa alkaa puhua keväästä sekä molempien suunnitelmiasta. Tällä tytöllä nimittäin viimeiset kurssit loppuvat maaliskuun alussa, minkä jälkeen alkaakin opparin kirjottaminen. Ja sen voin tehdä missä vain ja milloin vain.

Nyt vain taivas on rajana, koska jos tämä kurssi oli mulle mahdollinen, niin sitten mä pystyn mihin vain! :) 

Mulla oli perjantaina erään kielikurssiin tentin viimenen uusintamahdollisuus. Jos pääsin sen tentin läpi, se tarkottaa sitä, että pystyisin muuttamaan Miehen luokse mahdollisesti jo keväällä(!). Mutta jos tentistä napsahtaa "Hylätty", merkitsee se meidän yhteiselämän alkamisen siirtyvän vuoden päähän. Mä olen stressannu sitä koko syksyn. Mulla ei mikään muu kurssi Amk:ssa oo aiheuttanu samanlaista tunnemyrskyä kun tää kyseinen kurssi. Myös mun Mies on saanu oman osansa mun stressistä. Meitä on toden teolla testattu tämän syksyn aikana ja mä ihmettelen, että Mies seisoo edelleen mun tukena ja potkii mua perseelle.

Mä olen saanu itku- ja raivokohtauksia. Mä olen voinut henkisesti niin huonosti stressin takia, että välillä on ollut pakko oksentaa. Kun kokoajan hakkaa takaraivossa ajatus "pakko pystyä, pakko onnistua, pakko tehdä, pakko jaksaa", niin enemmän siitä on ollu haittaa kuin hyötyä. Välillä mietin jo, että lopetan opinnot kesken. Välillä oon halunnu nollata ajatuksia ja herännyt seuraavana aamuna muistamatta osia edellisestä illasta. Silti KAIKESTA huolimatta, Mies tsemppaa ja jaksaa välittää.

Viikonloppuna Mies oli mun luona. Me puhuttiin menneistä ja tulevasta. Vaikka se tietää, että meidän tulevaisuuden näkymät on tällä hetkellä epätiedosta sumeita, se jaksoi puhua mulle meidän tulevasta asunnosta ja sisustuksesta, mitkä on välttämättömät kriteerit ja missä asioissa voidaan ottaa vähän rennommin. Me puhuttiin meidän molempien siivouksen osa-alueista meidän yhteisessä kodissa. Parasta oli, kun mä mietin ääneen sitä, jos mä joudun uusimaan koko kielikurssin, missä läsnäolovelvollisuus ja kurssi kestää koko syksyn. Mies osasi ajatella asioita järkevämmässä näkökulmassa: "ei oo mitään hätää, kyllä me keinot keksitään".

Tieto tentin tuloksista kuuluu toivottavasti tulevan viikon aikana ja samalla selviää asioita yhteisen tulevaisuuden suhteen. Pitäkää peukkuja! Mä lupaan pitää teidät ajan tasalla!

Viime viikko oli syyslomaa. Mä menin Miehen luokse heti loman alettua ja heti sunnuntaina siirryttiin Anoppilaan. Mä keskityin tentteihin valmistautuen, kun Mies painoi duunia pitkin päivää. Mä vietin aikalailla kaksi päivää anopin kanssa, kun muut teki töitään ja me lomailtiin. Kauhun sekaisin tuntein jännitin ihan sairaasti sitä, kun jäädään kahdestaan anopin kanssa.

Mutta meillä meni hyvin! Maanantaina käytiin vähän shoppailemassa, tiistaina tehtiin ruokaa. Tai no, anoppi teki muut soossit, mutta mä opin tekemään lihamureketta. Tai siis, muotoilemaan sen kätevästi. Kyllä musta ehkä jonain päivänä tulee ihan kelpo emäntä.

Meillä oli anopin kanssa aikaa höpötellä niitä näitä. Mä olin jopa hieman ihmeissäni siitä, kuinka hyvin me tultiin juttuun ja kuinka kotoisasti pystyin Anoppilassa asustelemaan. Mutta on se aivan mahtavaa tulla anopin kanssa hyvin toimeen, yhdistäähän meitä ainakin yksi asia: mun Mies.

Exien vanhemmat oli mulle aina iso mysteeri. Yleisesti ottaen tulen kaikkien kanssa hyvin toimeen. En tiedä johtuiko jännityksestä vai mistä, mutta appivanhemmat on tähän asti ollu aika pelottavia. Vaikka melkein 6 vuotta näin vähän väliä exän vanhempia, oli meidän välillä aina jonkinmoinen jännite tai kuilu. Mä en päässyt tutustumaan niihin mitenkään, kun tuntui ettei niitä kiinnosta.

Silläpä mulla jäi todella hyvä fiilis uudesta anoppilastani. Rehellisellä ilolla odotan jo anoppilan herkkupöytään pääsyä takaisin :)

Tiistai-iltana mentiin Miehen perheen mökille. Koska mua väsytti, olin ollut siinä kohtaa jo 2 viikkoa ilman tupakkaa ja mökki on vielä täysin rakennusvaiheessa, mä olin aika tympeenä. Kun Miehen siskot pyysivät mua saunaan, kieltäydyin, koska olin tosissani väsynyt ja luulin meidän pian lähtevän. Kyllä me siellä kuitenkin yli 4 tuntia saatiin aikaa kulumaan. Viimein päästiin lähtee takaisin anoppilaan. Autossa mä suutuin, koska Mies kertoi polttaneensa tupakkaa edellisenä iltana. Ei sillä että olisin nähnyt tai haistanut mitään, vaan siitä, että sen piti asiasta mulle mainita. Parin tunnin mököttämisen ja kinaamisen jälkeen saatiin asia sovittua ja päästiin nukkumaan.

Keskiviikkona otettiin kamat anoppilasta mukaan ja mentiin mökille yöksi. Siellä oli myös Miehen kaksi siskoa, yksineläjä ja toinen perheineen, sekä Miehen vanhemmat. Tällä kertaa uskaltauduin saunomaan toisen siskon kanssa ja siellä meillä menikin pieni hetki höpötellessämme syntyjä syviä. Oli mukava tutustua Miehen siskoon ja huomata, kuinka samankaltainen ajatusmaailma meillä on.

Kun toisen siskon lapset saatiin nukkumaan, oli aikuisilla korttipelihetki, sillä remonttiakaan ei voinut enää jatkaa meluhaitan takia. Oli rentouttavaa pelata ja naureskella Miehen perheen seurassa. Mulla tuli tosi hyväksytty olo. Mies istui mun vieressä ja hymyili. Mä en saa sitä katsetta pois mun mielestä.

Kun oltiin käymässä nukkumaan, Mies kuiskasi mun korvaan: "Aivan mahtavaa, kuinka sä tuut toimeen mun perheen kanssa. Ekaa kertaa mä huomaan mun perheen pitävän mun naisesta. Se on mulle tärkeää ja sä olet mulle tärkeä." Ja niin me nukahdettiin sylikkäin.

Mä istuin kotona tylsyyttäni ja ja tiedän ettei ikinäikinäIKINÄKOSKAANMILLOINKAAN pitäis tonkia tietoa KENESTÄKÄÄN. Vahingossa yhtäkkiä huomasin, että "siinä se nyt on, kuvat ja kaikki".

Mä olisin ollu paljon onnellisempi, jos en niitä olis käyny kattelemassa. Se oli niin upeavartaloinen nainen...

Uudessa parisuhteessa, kun kaikki on uutta ja mielenkiintoista, ja minä typerys vielä, joka työnnän nenäni mieluiten jokapaikkaan. Varmasti jokainen nainen on uudessa parisuhteessa miettinyt toisen historiaa. Me ollaan onneks puhuttu monista asioista ihan suoraan, mutta en ollut koskaan sitä exää nähnyt.

Nyt minä näin.

Ja tietysti sekunnin sadasosan saatoin alkaa itteeni vertaamaan siihen kauniin, hoikan uuman omaavaan gasellimaiseen naiseen.

Mulla tuli siitä niin huono fiilis, että koko loppuillan vitutti, jos vähääkään mietin koko asiaa. Mä mietin, kuinka kaunis, ruskettunut ja niin hyvässä fyysisessä kunnossa se nainen oli. Ja nyt mun mies seurustelee tällaisen pullamössöalbiinon kanssa.

Sitten, yhtäkkiä mä havahduin, kun mun puhelin piippasi viestiä. "Mä oon niin onnellinen sinusta <3" Se viesti tuli aivan tyhjästä. Siinä samalla mä palasin takasin maan pinnalle. Exät on exiä syystä, ja mä olen vähintään 10 kertaa parempi nainen mun miehelle, ku sen exä. Olkoon sitten minkälaista sixpäkkiä tai syvää rusketusta hyvänsä.

Minä voin hymyillä peiliin ja sanoa rehellisesti, että ikinä en ole mun miestä satuttanut henkisesti enkä fyysisesti. Meillä on aivan mahtavaa yhdessä. Mun mies löytää musta hyvät puolet, eikä takerru mun reisien selluliittiin tai vatsamakkaroihin. Se pussaa mun vatsamakkaroita ja sanoo, kuinka ihanan pehmeä ja lämmin mun vatsa on. Se kehuu mua kauniiksi, kun ripsarit on poskilla. "Ei sillä ole mitään merkitystä, koska se ei pilaa sun kokonaisuutta", se sanoi mulle viimeeksi kun nähtiin.

Se on mun mies ja mä olen sen nainen. Entiset on entisiä, syystä.

Perjantai-iltana ne oli ollu liikenteessä, Jamppa kuskina ja ystäväni Irma viinipullon halaajana. Irman muistikuvat loppuvat siihen, kun he vievät Irman hyvää ystävää kotiin.

Aamulla Jamppa ei ollut katsonutkaan Irmaan päin. Jamppa nousi sängystä sanomatta sanaakaan. Irman tiedustellessa ongelmaa, oli Jamppa tuhahtanut "Jos sä juot ittes siihen kuntoon, ettet muista asioita, ni onko se mun vika?" Ei, ei ole. Mutta Jamppa ei kyselyistä huolimatta valottanut Irmalle ongelman ydintä ollenkaan. Irma pakkasi tavaransa ja lähti kävelemään.

Jamppa ajoi autolla vieressä toistellen lausetta "Hyppää kyytiin". "En, jos et kerro mikä tässä on ongelma", Irma vastasi. Jamppa lähti pois ja jätti Irman kävelemään. Irmalla olisi ollut matkaa 15km kotiin. Tässä kohtaa Irma soitti mulle ja itki puhelimen toisessa päässä.

Irma oli odotellessaan mua ja kävellessään keskustaan päin yrittänyt vielä soittaa Jampalle pari kertaa, mutta se ei ollut vastannut.

"Nyt tää paska saa riittää. Kyllä, minä juon ja se on osa mun elämää, mä haluan pitää hauskaa. Jos se idiootti ei osaa avata suutaan ja puhua mieltä painavista asioista ääneen, ni ei tää toimi. Antaa olla. Illalla bailataan!" Alkon kautta vein Irman kotiin.

Illalla lähdettiin toiselle paikkakunnalle juhlimaan kaveriporukalla Irman vasta-alkanutta sinkkuelämää. Lopputulos oli kuitenkin se, että Irman kanssa nukuttiin autossa sillä aikaa, kun muut biletti baarissa. Mä en muista illasta/yöstä muuta kuin menomatkan. Aamulla muistona "hauskasta" illasta mulla oli käsi auki ja otsa sekä takamus kipeenä. Kai me oltiin kaaduttu.

Sunnuntaina sain joskus klo 14 Jampalta viestin Facebookkiin "Meinaatko nirhata mut kun näät ens kerran?" Mä soitin ihmeissäni Irmalle "No mikä homma ja minkä helv*tin takia minä, joka en ole osallisena teidän kriisiin millään tavalla, saan tälläsen viestin!?" Irma kuulosti hyvin oudolta: "Mä en pysty eroomaan, koska mä rakastan sitä liikaa. Ehkä Jamppa pelkää, että sun mielipiteillä on liian vahva vaikutus muhun". SIIS MITÄ HELVETTIÄ!??!?!? Ja miksihän minun mielipiteelläni ois mitään merkitystä?

Kyllä, en pidä Jampasta. En oo sitä montaa kertaa tavannut, mutta Irman puheiden perusteella mulla on jonkinnäkösiä ennakkokäsityksiä siitä ihmisestä:

1. Jos ei voi jutella ilmoilla kytevistä ongelmista ääneen, niin ei parisuhde tule toimimaan. (Omaa kokemusta aiheesta kyllä löytyy!)

2. Miten mun ystävänä pitäis reagoida, jos mun kaveri on muutaman kerran mulle konkreettisesti ITKENYT sitä, että ahdistaa koko parisuhde, kun siinä on outoja piirteitä. Esim. Kerran Irman tullessa vessasta sen puhelimessa paloi valo, vaikkei viestejä tai puheluita ollut tullut. Jamppa istui puhelimen vieressä.

3. Yleensä asiat, joista Irma on mulle Jampasta puhunut, koskee sitä, kuinka huonosti heillä menee ja asiat muuttuu kokoajan negatiivisempaan suuntaan.

Mä en ole kuullut tämän pariskunnan 5-6 kk tapailun aikana jännittävän alun jälkeen muuta kun siitä, että aina jokin mättää. Mulla ei siis ole minkäänlaista hyvää fiilistä koko ihmisestä. Ja minä Irman parhaana ystävänä odottaisin kuulevani Jampasta joskus jotain hyvääkin, että voisin mitenkään muuttaa mielipidettäni asiasta.

Kerroin Irmalle mielipiteeni asiasta suoraan, koska niin ollaan joskus ennen sovittu toisillemme. Enkä ota enää mitään kantaa koko asiaan tämän jälkeen. Irma sanoi ymmärtävänsä.

Tänä aamuna heräsin Irman viestiin "Sekavat fiilikset. Tiedän, että petän itteni ja sanani kun vielä jään kattomaan tilanteen. Oon idiootti, mut en voi minkään, että oikeesti rakastan sitä ihmistä. Ja kaikki mitä se oli tajunnu lauantaina ku en enää vastannut. Menin eilen viel sen luo ja oltiin saunan jälkeen takapihalla istumassa. Se rupes itkee ja sano ettei oo ikinö itkeny kenenkään takia niin kovin ja ettei ymmärrä miten se voi edes rakastaa jotain niin kovin ku mua. Enkä aio sua jättää näkemättä vaikka ette tulis toimeen. Ehkä aika näyttää mut susta en luovu. Ois pitäny puhua sulle enemmän niistä hyvistä asioista, eikä turvautua sillon vasta kun kaikki on huonosti."

Mä vastasin lyhyesti: "Mun ymmärrys tulee sit aikanaan, kun näen ja kuulen siitä ihmisestä jotain hyvää."

Miten ihmeessä mun pitäis tähän suhtautua? Mitä mun pitäis tehdä? Tässä kohtaa musta tuntuu, että koko homma on kääntyny päälaelleen ja MINÄ olen vähintään osasyyllinen koko touhuun. Mä olen niin väsynyt koko sirkukseen.

Onko muilla ollut vastaavanlaisia tilanteita? Kuinka pääsitte siitä eteenpäin?

Mä olen ennen tottunut siihen, että jos mies lähtee bailaamaan poikien kesken, niin joko siitä ei kuulu ennen seuraavaa puoltapäivää mitään, tai sitten se flippaa ja laittaa törkyviestejä ja -puheluita pitkin yötä. Ja jos joku on mulle sanonu että "lähtee parille", ni se on tarkottanut, että "vedetään viinaa niin pitkään, ku silmät pysyy auki". Se on ollu ihan sama onko seuraavana päivänä koulua tai töitä, kun aamulla on soitettu duuniin että "on vähän kipee olo".

Mun mies soitti mulle eilen klo 23.03 ja sanoi "Piti lähtee ajoissa, ku huomenna töitä. Ois kyllä niin tehny mieli jäädä, mutta kun ei vaan voi". Mä hetken kelasin päässäni "kuulinko nyt ihan oikein?!". Kyllä kuulin. Kuulin myös, ettei viinaksilla oltu kauheesti läträtty illan aikana. Se oli lähes selvinpäin! Mun on pakko nostaa hattua sille. Vuoden ensimmäiset opiskelijabileet, missä se toimii bilejärjestäjänä ja se lähtee jo ennen puoltayötä!

Mä arvostan ihmisissä rehellisyyttä itseään sekä muita kohtaan. Arvostan sitä, että ollaan sanamme mittaisia miehiä ja naisia, eikä petetä toisten luottamusta ja uskoa itseemme tai muihin. Se on mulle ihan sama vetoaako "vahinkoon" vai vahinkoon. Siinä kohtaa jos joka kerta tarina on sama "en mä muuten, mutta kun..." tai "oisin mä muuten, mutta kun...", niin mä voin vaan todeta että "shit happens, soronoo". Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, eikä lähdetä vääristelemään tai selittelemään niitä. Tämä asenne on parantanut mun elämän laatua jättämällä epärehelliset tai loukkaavat ihmiset omaan arvoonsa. Mä olen lopettanut sekä parisuhteita että ystävyyssuhteita tällä perusteella.

Tänään juteltiin mun miehen kanssa aiheesta lisää. Mä kerroin sille yllättyneeni positiivisesti ja arvostavani suuresti, kun huomasin sen olevan sanansa mittainen mies. Mies sanoi mulle "muuten oisin ottanu tän päivän vapaaks ja bailannu pilkkuun asti eilen, mutta haluun ottaa sen päivän vapaan ku tuun sun luo, ni voidaan olla yhdessä yks päivä pidempään."

Ja niin mä rakastuin mun mieheeni taas lisää.

Mun huonoihin puoliin kuuluu "whatsapp-stalkkailu". Eli mä saatan ihan vaan muuten vaan käydä whatsappissa kattoon, onko mun mies ollu koska viimeeks paikalla ja mietiskelen välillä, että "mitähän se nyt tekee, kun ei oo kahteen tuntiin näkynyt". Teen sen vaan siksi, koska mä olen hyvin kiinnostunut mulle tärkeen miehen päivän kuulumisista. Ja tänään on sellanen päivä. Ja koska miehestä ei oo paljoakaan kuulunut, mutta se on käyttänyt kyseistä sovellusta esim. 5 min sitten, muttei mulle laittanut viestiä, on ÄRSYTTÄVÄÄ!

Jos jostain pitää löytää "syy" tällaiselle käyttäytymiselle, saattaa se johtua näistä kahdesta exästä. Molemmat oli niin kontrolloivia tapauksia, ettei mulle juurikaan jäänyt tilaa hengittää. Aina piti olla kertomassa omista menoista, kenen kanssa olin missäkin ja millä hetkellä, ja jos jotain unohdin kertoa (esim. "näin muuten sitä ja tätä"), oli soppa valmis. Se oli näiden mielestä valehtelua, koska olin JÄTTÄNYT asioita kertomatta. Tämä käyttäytymismalli iskostui mun takaraivoon vahvalla luulolla "näin parisuhde vaan toimii". Mutta kun ei se toimi.

Etäsuhteen hyviin puoliin kuuluu se, ettei toiseen ehdi kyllästyä liiaksi, kun yhteistä aikaa on vaan rajoitetusti. Mulla on omat menoni Idässä ja mun miehellä Lännessä. Mä tiedän sen. Yritän tosissani oppia tämän ajatusmallin.

Eilen juttelin parhaan ystäväni kanssa. Se valitteli TAAS, kuinka se on miehensä kanssa liikaakin yhdessä. Ei ole omaa aikaa. (Siis sä olet 24-vuotias ja tapaillut miestä 6 kuukautta, niin MITEN sulla ei ole omaa aikaa?!) Mä olen ottanu neutraalin linjan. Mä en voi lähtee enää speksaamaan tän pariskunnan asioita, koska olen mielipiteeni asiaan jo selkeesti ilmaissut ja siitä ei tullu mun ja ystäväni välille ku pelkkää riitaa.

Mä olen vahvasti kuitenkin sitä mieltä, että JOS tunnnet tarvitsevasi omaa tilaa, niin OTA SITÄ. Jos toiselle se on ongelma, ni älä jää siihen, koska sä tukehdut vielä. Mutta JOS (tai lue paremminkin KUN) haluat olla sen toisen kanssa, niin OLE sitten. Tämä asian on mun mielestä niin yksinkertainen, ettei tän paremmin näin yksinkertaista ongelmaa voi ratkaista.

Mä olin teininä typerä, kun luulin että "rakkaus voittaa kaiken". Ei voita. Jos toiseen takertuminen on jo niin sairaalloista, kuin mitä se oli exieni kanssa, olisi siitä suhteesta lähdettävä välittömästi. Mutta kun kasvat toisen kanssa 16-vuotiaasta nuoreksi aikuiseksi ja muutos on hidas, et nää sitä omin silmin. Olis pitäny kuunnella muita.

Toiseksi parasta elämässäni (heti ihanan mieheni jälkeen) on viimeisen 8 vuoden aikana ollut tuo 9 kk kestänyt sinkkuaika. Sain omaa tilaa ja opin tuntemaan itseni paremmin. Fakta nyt vaan on se, että jos unohdat itsesi jo parisuhteen alussa, kadotat itsesi myöhemmin.

Meillä kaikilla on omia menoja. Tänä iltana mieheni meno oli opiskelijabileiden järjestäminen. En oleta, että se tänään soittelee mulle "Moikka kulta, miten meni päivä?". Mutta tiesin miten saisin hänen huomionsa ainakin hetkeksi. Otin itsestäni pikkutuhman kuvan suihkun jälkeen ja viesti perään "Miltä kuulostaisi kuuma suihku mun kanssa?". Meni minuutti, kun toiselta tuli vastaus: "Todella hyvältä <3 <3 <3".

Mä sain mitä mä halusin. Mulla on aivan ihana poikaystävä, mutta myös omaa aikaa omiin puuhiini. Tämän illan puuhani piti olla ruotsin opiskelu perjantain tenttiä varten. Mutta nyt nautin vain hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Oma aika on välillä ihan kivaa.

Perjantaina saavuin vasta iltasella, koska tuo muutama kilometri (550 km) meidän välillä kestää junalla kevyet 4,5 tuntia. Mentiin kauppaan hankkimaan illallistarpeet. Ihan ku pahaisetkin rakastuneet teinit se härnäs mua siellä hyllyjen välissä. Ja mä kikatin.

Perjantai illasta ei sen enempää mainittavaa. Oli ihana päästä toisen viereen, kun viime kerrasta oli jo kaks viikkoa. Se ei oo ehkä syystä tai toisesta ihan julkisesti kirjoitettavaa materiaalia.

Lauantaiaamuna vähän mietittiin tekemistä. Lopputulos oli parempi, ku oisin osannu ikinä odottaa.

Mä olin valitellut sille, etten oo moneen vuoteen löytäny kivoja syyskenkiä. No, mitä teki mies? Vei mut kenkäkauppaan! Mutta mieleisiäni ei löytynyt ja lähdettiin pois. Mies vei mut TOISEEN kenkäkauppaan. Kiertelin ja katselin, mutta ei, ei vaan nappaa. Lopulta se istutti mut sovituspenkille ja TOI mulle niitä kenkiä. Mun ei tarvinnu ku istua, sovittaa ja peilata. 

MISTÄ TÄLLÄSIÄ MIEHIÄ LÖYTYY?!?! Ei ainakaan, mun kotikaupungista. Lopputulos oli valitettavasti se, ettei niitä mieleisiä kenkiä kuitenkaan löytynyt. Silti arvostan miehen panostusta asiaan! <3

Kenkäkaupoilta lähdettiin ruokamessuille, n. tunnin ajomatkan päähän sen kotikaupunkiin. Ruokamessuilla tavattiin miehen 3 kaveria. Ihan mahtavia ja iloisia tyyppejä! Tunsin itteni heti tervetulleeks. Törmättiin myös miehen vanhempiin. Ensimmäisen kerran olin tavannut ne viime kerralla miehen luona ollessani ja se oli NIIIIN kankeeta. En muistanutkaan miten toisen puoliskon vanhempien ensitapaaminen voikaan olla NIIIIN jännittävää. Menin reippaana tyttönä tervehtimään heitä. Kättelin heitä ja miehen äiti halasi mua. Siis se HALASI MUA! Ei kummankaan mun exän äiti ole mua halannut, ellei mulla oo ollu synttärit tai valmistujaiset tai jotain. Voi että, olin niin hymyä sen jälkeen, kun pääsin leuhkimaan miehelle että "hähhää, huomasitkos?" Se oli myös ihan ihmeissään, koska kuulemma näin ei ollu koskaan ennen tapahtunut. Mun hymy oli varmasti vielä enemmän korvissa sen jälkeen. :)

Illaksi mentiin miehen veljen ja hänen avovaimonsa luokse. Näin heidät ensimmäistä kertaa. "Pärjäätkö sä, jos mä meen saunaan?" mies kysyi ja mä hermostuksissani nyökyttelin. Avovaimon ystäviä oli myös paikalla, mutta pian huomasin, että näillä tytöillä oli alottelut aloteltu jo aikaa sitten. Pääsin heti juttuun mukaan. Myös miehen sisko ystävänsä kanssa sekä päivällä tapaamani miehen pari kaveria saapui paikalle. Ja hauskaa oli. Niin paljon puheen sorinaa ja musiikkia, että aamulla korvissa soi. Baarista jatkoille lähdettiin miehen vanhempien luokse.

Aamu alkoi jo sarastaa kun n. klo 6.30 kiipesin sänkyyn. Mies makas mun vieressä ja silitteli mua. "Mulla oli ihan huippu ilta. Mä tykkään susta todella paljon" se sanoi. "Ai kuinka paljon?" mä kysyin ja naureskelin. "Kyllä sä tiedät, mutta mä haluun kertoo sen sulle vasta myöhemmin, että sä tietäisit mun tarkottavan oikeesti sitä", se vastas ennen kuin nukahdettiin sylikkäin.

Aamulla, kun koko muu talo vielä nukkui, mä heräsin. Krapulassa en pysty muutenkaan juuri nukkumaan, mutta paniikki jo aamulla oli, että myöhästyn junasta. Mä herätin mun vieressä tuhisevan miehen. "Meidän tarvii kohta lähtee". Se nappas mut kainaloonsa. "Jos vaikka alotetaan aamu tuolla suihkun puolella", se hymyili. Mä olin ihan sulaa vahaa.

Ainakin kaks tuntia oltiin hereillä, ennenkun muut talossa heräs. Syötiin pientä darra-aamiaista ja lähdettiin. Ajeltiin ympäri kyliä ja mä näin niin paljon maaseutua, etten tienny sellasta niin paljoa edes olevan. Käytiin syömässä ja lähdettiin ajaa miehen luokse.

Matkalla mietin, että junaan tulee oikeesti aika kova kiire. Ja tuntui että puolet viikonlopusta oli mennyt multa ihan ohi. En ollu saanu tarpeeks aikaa viettää miehen kanssa kaksin. "Muru, sopisko sulle jos mä lähtisinkin vasta huomenna?". Ja niin mä varasin lipun maanantaiaamulle.

Loppuilta meni sohvalla ja sängyllä.

Maanantaiaamuna herätys oli vaikee. Mä en ois todellakaan halunnu lähtee. Mulla oli taas kerran ollut niin vaaleenpunanen viikonloppu, etten niin vaaleanpunaisesta ennen edes tiennyt. "Oot tärkee mulle. Nähdään 2,5 viikon kuluttua, kun tuun sun luo", mies sanoi mulle juna-aseman laiturilla. Se suuteli ja halas mua niin pitkään, ennenkun konduktööri puhalsi pilliin.

Siinä kohtaa oli takana kaksi pidempää suhdetta, ensimmäinen kesti 5,5 vuotta ja toinen 1,5 vuotta. Olin silloin ensimmäistä kertaa sinkkuna sitten teini-iän. Meinasin kirjoittaa itselleni ja myös mahdollisille blogini lukijoille sen hetkisistä fiiliksistä, kuinka outoa oli olla sinkku ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Kirjoitinkin silloin muistikirjaani  ensimmäisestä sinkkuviikostani. Mutta sitten vauhti alkoi olla niin luja, että blogin kirjoittamiset jäi ja keskityin olennaiseen. Reilu puoli vuotta oli lähes pelkkää bailaamista.

Ikinä en olisi uskonut, että juhannuksena, festareilla, tapaisin niin loistavan ihmisen, kuin todella tapasin. Ja ei, tää ei ollut mikään "moi, oon niin lujaa kännissä ja pippelin puutteessa, että voisin ottaa sut!"-säätö. Tää oli enemmänkin keskustelua keskustelun perään. Huomasin miettiväni, kuinka hauska se on, mutta ajattelin sen olevan vain kännihöpöttelyä mökkinaapureiden kesken.

Kun tuli festareiden viimeinen aamu, heräsin klo 7.00 ikkunan koputukseen. Se oli mun ikkunan takana. Avasin unenpöpperössä sille oven ja päästin sen mun viereen nukkumaan. Kun siitä herättiin, se lähti siivoamaan omaa mökkiään ja juttu jäi siihen. Luulin.

Kun lähdettiin ajaa festareilta kotiin päin, kirosin ystävilleni kuinka typerä olin, kun en ollut pyytänyt sen numeroa. En tiennyt tästä miehestä muuta kun nimen ja sen, että se asuu ihan toisella puolen Suomea.

Samana iltana huomasin saaneeni Facebook-kaveripyynnön. Se oli SE! Mulle selvisi, että olin antanu mun puhelinnumeron sille lauantaina. Itse en muista tapausta ollenkaan. Me juteltiin ensin Facebookissa, sitten viestein sekä puheluin ja kahden viikon kuluttua juhannuksesta se tulikin mun luokse.

Alkuun olin vähän epäileväinen. Eihän kukaan voi tavata OIKEASTI kiinnostavaa ihmistä jostain festareilta niiden tuhansien känniääliöiden joukosta. Sitä paitsi mä olin vasta päässyt sinkkuelämän makuun. En halunnut enää tulla särjetyksi ja maahan lyödyksi, koska olin löytänyt oman vitsenäisyyteni ja mikä parasta, olin löytänyt oman itseni.

Nyt me on käyty toistemme vanhempien luona ja kaikki näyttää loistavalta. Tästä ihmisestä on tullu mulle todella merkityksellinen näinkin pienessä ajassa. Me jutellaan päivittäin useita tunteja. Ja se tunne kun joku saa sut oikeesti rehellisesti nauramaan... Voi mä niin rakastan tätä tunnetta! Koskaan aikasemmin en oo parisuhteen alussa ollut itselleni niin rehellinen, mitä mä nyt oon. Tässä suhteessa mä en aio unohtaa itseäni, etten hukuta itteeni uudestaan, kuten aikasemmin.

Halusin aloittaa blogini NYT, koska en (ehkä laiskuudestani johtuen) ole löytänyt hyvää etäsuhteesta kertovaa blogia, vaikka tiedän aiheen olevan monille hyvin läheinen. Me molemmat opiskellaan eripuolilla Suomea, eli etäsuhdetta tulee vähintään 8kk, ennen kuin itse valmistun ja kahleet Itä-Suomesta vapautuu. Tuun kertomaan tässä blogissa etäsuhteen arjesta, sen iloista ja suruista rehellisesti. Mä saan tästä myös itselleni konkreettista kädenjälkeä ja muistoja. Jos tää meidän juttu tulee toimimaan, tästä tulee meille ihana muisto. Mutta jos tää meidän juttu kaatuu... Sitten tää tulkoon olemaan opetuksena itselleni.

Mutta mitä tää vuosi tuo mulle tullessaan, sen aika näyttää.