Haastoin itse itseni. Ajatus omasta blogista alkoi kyteä jo yli puoli vuotta sitten, tosin hieman eri näkökulmasta.

Siinä kohtaa oli takana kaksi pidempää suhdetta, ensimmäinen kesti 5,5 vuotta ja toinen 1,5 vuotta. Olin silloin ensimmäistä kertaa sinkkuna sitten teini-iän. Meinasin kirjoittaa itselleni ja myös mahdollisille blogini lukijoille sen hetkisistä fiiliksistä, kuinka outoa oli olla sinkku ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Kirjoitinkin silloin muistikirjaani  ensimmäisestä sinkkuviikostani. Mutta sitten vauhti alkoi olla niin luja, että blogin kirjoittamiset jäi ja keskityin olennaiseen. Reilu puoli vuotta oli lähes pelkkää bailaamista.

Ikinä en olisi uskonut, että juhannuksena, festareilla, tapaisin niin loistavan ihmisen, kuin todella tapasin. Ja ei, tää ei ollut mikään "moi, oon niin lujaa kännissä ja pippelin puutteessa, että voisin ottaa sut!"-säätö. Tää oli enemmänkin keskustelua keskustelun perään. Huomasin miettiväni, kuinka hauska se on, mutta ajattelin sen olevan vain kännihöpöttelyä mökkinaapureiden kesken.

Kun tuli festareiden viimeinen aamu, heräsin klo 7.00 ikkunan koputukseen. Se oli mun ikkunan takana. Avasin unenpöpperössä sille oven ja päästin sen mun viereen nukkumaan. Kun siitä herättiin, se lähti siivoamaan omaa mökkiään ja juttu jäi siihen. Luulin.

Kun lähdettiin ajaa festareilta kotiin päin, kirosin ystävilleni kuinka typerä olin, kun en ollut pyytänyt sen numeroa. En tiennyt tästä miehestä muuta kun nimen ja sen, että se asuu ihan toisella puolen Suomea.

Samana iltana huomasin saaneeni Facebook-kaveripyynnön. Se oli SE! Mulle selvisi, että olin antanu mun puhelinnumeron sille lauantaina. Itse en muista tapausta ollenkaan. Me juteltiin ensin Facebookissa, sitten viestein sekä puheluin ja kahden viikon kuluttua juhannuksesta se tulikin mun luokse.

Alkuun olin vähän epäileväinen. Eihän kukaan voi tavata OIKEASTI kiinnostavaa ihmistä jostain festareilta niiden tuhansien känniääliöiden joukosta. Sitä paitsi mä olin vasta päässyt sinkkuelämän makuun. En halunnut enää tulla särjetyksi ja maahan lyödyksi, koska olin löytänyt oman vitsenäisyyteni ja mikä parasta, olin löytänyt oman itseni.

Nyt me on käyty toistemme vanhempien luona ja kaikki näyttää loistavalta. Tästä ihmisestä on tullu mulle todella merkityksellinen näinkin pienessä ajassa. Me jutellaan päivittäin useita tunteja. Ja se tunne kun joku saa sut oikeesti rehellisesti nauramaan... Voi mä niin rakastan tätä tunnetta! Koskaan aikasemmin en oo parisuhteen alussa ollut itselleni niin rehellinen, mitä mä nyt oon. Tässä suhteessa mä en aio unohtaa itseäni, etten hukuta itteeni uudestaan, kuten aikasemmin.

Halusin aloittaa blogini NYT, koska en (ehkä laiskuudestani johtuen) ole löytänyt hyvää etäsuhteesta kertovaa blogia, vaikka tiedän aiheen olevan monille hyvin läheinen. Me molemmat opiskellaan eripuolilla Suomea, eli etäsuhdetta tulee vähintään 8kk, ennen kuin itse valmistun ja kahleet Itä-Suomesta vapautuu. Tuun kertomaan tässä blogissa etäsuhteen arjesta, sen iloista ja suruista rehellisesti. Mä saan tästä myös itselleni konkreettista kädenjälkeä ja muistoja. Jos tää meidän juttu tulee toimimaan, tästä tulee meille ihana muisto. Mutta jos tää meidän juttu kaatuu... Sitten tää tulkoon olemaan opetuksena itselleni.

Mutta mitä tää vuosi tuo mulle tullessaan, sen aika näyttää.