Mun paras kaveri soitti mulle lauantaiaamuna itkien. "Voitko tulla hakee mut? Mulla meni hermo Jamppaan (poikaystävä) ja lähin kävelee." Tosiystävänä otin vanhempieni auton ja kiirehdin lohduttamaan ystävääni. Itkien se kertoi, kuinka kaikki oli alkanut ihan pienestä.

Perjantai-iltana ne oli ollu liikenteessä, Jamppa kuskina ja ystäväni Irma viinipullon halaajana. Irman muistikuvat loppuvat siihen, kun he vievät Irman hyvää ystävää kotiin.

Aamulla Jamppa ei ollut katsonutkaan Irmaan päin. Jamppa nousi sängystä sanomatta sanaakaan. Irman tiedustellessa ongelmaa, oli Jamppa tuhahtanut "Jos sä juot ittes siihen kuntoon, ettet muista asioita, ni onko se mun vika?" Ei, ei ole. Mutta Jamppa ei kyselyistä huolimatta valottanut Irmalle ongelman ydintä ollenkaan. Irma pakkasi tavaransa ja lähti kävelemään.

Jamppa ajoi autolla vieressä toistellen lausetta "Hyppää kyytiin". "En, jos et kerro mikä tässä on ongelma", Irma vastasi. Jamppa lähti pois ja jätti Irman kävelemään. Irmalla olisi ollut matkaa 15km kotiin. Tässä kohtaa Irma soitti mulle ja itki puhelimen toisessa päässä.

Irma oli odotellessaan mua ja kävellessään keskustaan päin yrittänyt vielä soittaa Jampalle pari kertaa, mutta se ei ollut vastannut.

"Nyt tää paska saa riittää. Kyllä, minä juon ja se on osa mun elämää, mä haluan pitää hauskaa. Jos se idiootti ei osaa avata suutaan ja puhua mieltä painavista asioista ääneen, ni ei tää toimi. Antaa olla. Illalla bailataan!" Alkon kautta vein Irman kotiin.

Illalla lähdettiin toiselle paikkakunnalle juhlimaan kaveriporukalla Irman vasta-alkanutta sinkkuelämää. Lopputulos oli kuitenkin se, että Irman kanssa nukuttiin autossa sillä aikaa, kun muut biletti baarissa. Mä en muista illasta/yöstä muuta kuin menomatkan. Aamulla muistona "hauskasta" illasta mulla oli käsi auki ja otsa sekä takamus kipeenä. Kai me oltiin kaaduttu.

Sunnuntaina sain joskus klo 14 Jampalta viestin Facebookkiin "Meinaatko nirhata mut kun näät ens kerran?" Mä soitin ihmeissäni Irmalle "No mikä homma ja minkä helv*tin takia minä, joka en ole osallisena teidän kriisiin millään tavalla, saan tälläsen viestin!?" Irma kuulosti hyvin oudolta: "Mä en pysty eroomaan, koska mä rakastan sitä liikaa. Ehkä Jamppa pelkää, että sun mielipiteillä on liian vahva vaikutus muhun". SIIS MITÄ HELVETTIÄ!??!?!? Ja miksihän minun mielipiteelläni ois mitään merkitystä?

Kyllä, en pidä Jampasta. En oo sitä montaa kertaa tavannut, mutta Irman puheiden perusteella mulla on jonkinnäkösiä ennakkokäsityksiä siitä ihmisestä:

1. Jos ei voi jutella ilmoilla kytevistä ongelmista ääneen, niin ei parisuhde tule toimimaan. (Omaa kokemusta aiheesta kyllä löytyy!)

2. Miten mun ystävänä pitäis reagoida, jos mun kaveri on muutaman kerran mulle konkreettisesti ITKENYT sitä, että ahdistaa koko parisuhde, kun siinä on outoja piirteitä. Esim. Kerran Irman tullessa vessasta sen puhelimessa paloi valo, vaikkei viestejä tai puheluita ollut tullut. Jamppa istui puhelimen vieressä.

3. Yleensä asiat, joista Irma on mulle Jampasta puhunut, koskee sitä, kuinka huonosti heillä menee ja asiat muuttuu kokoajan negatiivisempaan suuntaan.

Mä en ole kuullut tämän pariskunnan 5-6 kk tapailun aikana jännittävän alun jälkeen muuta kun siitä, että aina jokin mättää. Mulla ei siis ole minkäänlaista hyvää fiilistä koko ihmisestä. Ja minä Irman parhaana ystävänä odottaisin kuulevani Jampasta joskus jotain hyvääkin, että voisin mitenkään muuttaa mielipidettäni asiasta.

Kerroin Irmalle mielipiteeni asiasta suoraan, koska niin ollaan joskus ennen sovittu toisillemme. Enkä ota enää mitään kantaa koko asiaan tämän jälkeen. Irma sanoi ymmärtävänsä.

Tänä aamuna heräsin Irman viestiin "Sekavat fiilikset. Tiedän, että petän itteni ja sanani kun vielä jään kattomaan tilanteen. Oon idiootti, mut en voi minkään, että oikeesti rakastan sitä ihmistä. Ja kaikki mitä se oli tajunnu lauantaina ku en enää vastannut. Menin eilen viel sen luo ja oltiin saunan jälkeen takapihalla istumassa. Se rupes itkee ja sano ettei oo ikinö itkeny kenenkään takia niin kovin ja ettei ymmärrä miten se voi edes rakastaa jotain niin kovin ku mua. Enkä aio sua jättää näkemättä vaikka ette tulis toimeen. Ehkä aika näyttää mut susta en luovu. Ois pitäny puhua sulle enemmän niistä hyvistä asioista, eikä turvautua sillon vasta kun kaikki on huonosti."

Mä vastasin lyhyesti: "Mun ymmärrys tulee sit aikanaan, kun näen ja kuulen siitä ihmisestä jotain hyvää."

Miten ihmeessä mun pitäis tähän suhtautua? Mitä mun pitäis tehdä? Tässä kohtaa musta tuntuu, että koko homma on kääntyny päälaelleen ja MINÄ olen vähintään osasyyllinen koko touhuun. Mä olen niin väsynyt koko sirkukseen.

Onko muilla ollut vastaavanlaisia tilanteita? Kuinka pääsitte siitä eteenpäin?