Niinkin paljo kuin puolentoista kuukauden aikana oon lukenu vähintään viitenä päivänä viikossa, niin mä pääsin kuin pääsinkin sen tentin läpi! Tänään, onnesta soikeana mä itkin onnesta kun sen arvosanan näin: 2! Ja mä kun tavottelin ykköstä, ni tämäkin tavote meni vähä peersiilleen...mutta ennemmin näinpäin!

Samaan aikaan, kun mä katsoin sitä arvosanaa, mä puhuin Miehen kanssa puhelimessa. Kun mä huudahdin että: "Läpi meni!", ei kumpikaan osannu sen jälkeen sanoa muuta kuin: "Mahtavaa! Mahtavaa! Mahtavaa!" -sanoja toistellen. Me molemmat oltiin ihan sanattomia ja hetken hiljaisuuden jälkeen mä osasin jo sanoa jotain muutakin: "Rakas, meillä on tulevaisuus".

Niin, meillä on tulevaisuus! Huomasin Miehen äänensävystä helpotuksen huokauksen. Vaikka se ei itse mulle asiasta ääneen ole maininnut, niin siitä huokauksesta huokui paljon sanomattomia sanoja. Huokauksen syistä on olemassa kaksi vaihtoehtoa: 1. Joko Mies on rehellisesti helpottunut, että me voidaan puhua yhteisestä tulevaisuudesta nyt varmemmin ääneen, tai 2. Mies on kauhuissaan.

Se asia on ainakin varma, että on aika nostaa kissaa pöydälle ja pikkuhiljaa alkaa puhua keväästä sekä molempien suunnitelmiasta. Tällä tytöllä nimittäin viimeiset kurssit loppuvat maaliskuun alussa, minkä jälkeen alkaakin opparin kirjottaminen. Ja sen voin tehdä missä vain ja milloin vain.

Nyt vain taivas on rajana, koska jos tämä kurssi oli mulle mahdollinen, niin sitten mä pystyn mihin vain! :)